Mikään ei voita sitä tunnetta, kun tekee sitä mitä rakastaa

Niin se vaan on, että meidän muotilehti etenee! Sanna tuossa jo ehti kyselläkin, että milloin tästä kuulee lisää, niin valaisempa vähäsen. Hommat etenee aikataulussa. Tänään otettiin studiossa kuvia toimituksesta eli meistä itsestämme ja nyt suurin osa materiaalista on kasassa. Koostaminen on käynnissä ja ensimmäisen numeron pitäisi nähdä päivänvalo ensi kuun aikana! Iiks, miten jännää!











Päivä vierähti Pasilassa melkein kellon ympäri, mutta kun lähdin kotia kohti, olin virkeä kuin peipponen ja niin elossa. Tajuttiin Miksun kanssa, että tämähän on kuin vallan ennenvanhaan, kun Oamk-aikana hengattiin koululla iltaa myöten tekemässä projekteja hyvällä jengillä ja aika vain lensi.

En voisi olla kiitollisempi, että alkuvuodesta uskaltauduin lähtemään Helsinki Design Schooliin ja tapasin nämä tyypit! Money well spent. Taas voi todeta, että kannatta olla rohkea ja seurata sydäntään, niin kliseistä kun se onkin.

Nyt nukkumaan, aamulla (kuudelta) takaisin Pasilaan! O_o :)

Ps. En muistanut tänäänkään sitä kameraa... onneksi viikkoa on vielä jäljellä!
Pps. Kiitos taas kommenteista ihanaiset <3 Mulla on ihan varmasti kaikista parhaat lukijat!

Onnenhippusten jäljillä

Erinäisten aamupäivällä (toisaalla) sattuneiden (ei niin mahtavien) tapahtumien seurauksena havahduin pohtimaan iltapäivällä uuden konttorini ilmapiiriä. Meidän huoneessa vallitsee hyvä energia! Jo kolmatta viikkoa vedellään ja vielä kertaakaan en ole kuullut vanhojen työntekijöiden edes keskenään valittavan ja marisevan mistään. Tietysti joku on voinut mainita jostain epäkohdasta, mutta jos näin on ollut, se on ollut ohimenevää jutustelua, ei katkeraa, myrkyttävää vuodatusta. Havainto ilostutti kovasti mieltäni ja päätin kiinnittää huomiota omaan toimintaani, etten vain ole ensimmäinen joka alkaa napista mistään.

Vaikka työmme sisältää jopa kovin epäluovaa excelin naputtelua, hyvä ilmapiiri tekee työnteosta kepeää. Tänään istuimme syömässä kakkua kollegan syntymäpäivän kunniaksi ja olin niin iloinen, että saan olla olla osa avotoimistoa, jossa ihmiset ovat automaattisesti lähellä. Ilmaa on helppo hengittää.




Kesällä Vegasissakin syötiin kakkua ja oli helppo hengittää, mitä nyt housut puristi kaiken sen ämppäämisen jälkeen

Olen päättänyt, että musiikit korville laittamalla voi valita jokaisen hetken tunnelman juuri haluamakseen. Jos kävelen bussipysäkille sateessa, valitsen mahdollisimman iloisia rytmejä. Jos teen jotain yksitoikkoista tehtävää, iloitsen siitä, että voin keskittyä musiikkiin. Arvostukseni muusikoita kohtaan on huipussaan - niin tärkeää työtä nekin rentukat tekevät meidän kaikkien päivien ilastuttamiseksi.

Make lähetti mulle tänään Juha Tapion salakoodin sisältävän TSNEH -biisin, jota en ollut kuullutkaan ennen. Arja ja kumppanit kommentoivat blogiani niin ihanasti, että sydän sykkyrälläni niitä töissä tauolla luin. Sähköpostiin kilahti kuvia ystäväni kaksiviikkoisesta vauvasta! Tällaiset näin pienet asiat taitavat olla ne tärkeimmät onnen avaimet.


Miamissa oltiin muusikonrenttujen jalanjäljillä ja vähän muutaman muunkin

Ja kerronko vielä salaisuuden? Tajusin tänään, että työni ansiosta minusta tulee opiskelumahdollisuuksien erityisasiantuntija ja sehän tarkoittaa että saatan vaikka itsekin keksiä jotain superjännää tulevaisuuteen, kun tietoa suorastaan hierotaan naamaan kaiket päivät. Kjeh kjeh kjeh!

Ehkä pyrin opiskelemaan kirjoittamista ja kuvaamista? Ehkä jonain päivänä otan vahingon takaisin ja lähden aikuisopiskelijana vaihtoon! Ja jos näin käy - lupaan, etten enää takuulla haksahda siihen harhaluuloon, että vaihtokoulumahdollisuudet olisivat jotenkin rajalliset. Olen karvaasti kokenut, että kaiken maailman paratiisisaarillakin niitä opintopisteitä suoritellaan... (Terkut vaan Balille Sinille ja Torstille!)

Elämä on tänään täynnä mahdollisuuksia ja onnea! Harmaus - hävisit tämän erän.


Ps. Lokakuu on kuitenkin ottanut voiton siitä, että kuvaaminen on jäänyt miltei tyystin, kun valoa ei tunnu olevan. Tämän viikon haaste on kaivaa kamera esille ja keksiä sille käyttöä, sillä kuvavarannot ovat ehtyneet vallan kuin fossiiliset polttoaineet. Mielikuvitus alkaa olla rajamailla postausten kuvittamisessa...

Leffassa suuren maailman tyylillä

Viime viikot ovat olleet aika hektisiä ja kaikenlaisten menojen lisäksi olen tehnyt kirjoitusprojekteja tulevaa muotilehteämme varten. Tänään töistä lähtiessäni päätin extemporee lähteä leffaan. Make on Oulussa ja en uskonut saavani ketään mukaan niin lyhyellä varoajalla, joten lähdin yksin. Olen romantisoinut yksin leffassa käynnin, sillä se tuo mieleeni kevään New Yorkissa, jolloin harrastin extemporee leffaan poikkeamista. Se on kuulkaas pikkukaupungista tulleena niin luksusta, että voi mennä leffaan silloin kun huvittaa!





Siinä mainoksia katsellessani nousi mieleeni toinenkin Amerikkaan ja elokuviin liittyvä erityinen muisto. En ole tainnut tästä täällä blogissa aiemmin raportoidakaan. Koimme melkoisen leffaelämyksen viime kesänä San Diegon liepeillä, kun isäntäparimme vei meidät astetta fiinimpään elokuvateatteriin, jollaisen voi olettaa löytyvän vain Amerikasta.

Teatterin nojatuolit olivat nahkaa ja toimivat kuin Frendeissä konsanaan. Lokoisan asennon lisäksi palvelu oli ensiluokkaista. Ruokaa ja juomia sai tilata pyllyä penkistä nostamatta tarjoilijoilta, jotka kiertelivät salissa ottamassa tilauksia. Pienen lampun vieressä oli tarjoilu-nappi, jotta myös kesken elokuvan pystyi halutessaan tilaamaan. Itse elokuvalipun hinta taisi olla Suomen hintatasolla tai korkeintaan muutaman kympin? (Laura, jos luet tätä, niin voit korjata, jos olen väärässä :) Ruoka oli luonnollisesti aika tyyristä, mutta ei siellä napostelua enempää varmaan ollut tarkoituskaan syödä. 

Tarjoilijoita ei häärinyt liiaksi elokuvan aikana tai sitten en huomannut niitä muhkeassa penkissäni. Oli kyllä elämys! 



Tämän päivän elämyksestä vastasi The Butler -niminen pätkä, joka on tositapahtumiin perustuva elokuva arvostetusta, vaatimattomista olosuhteista ponnistaneesta hovimestarista Cecil Gainesta, joka palveli Valkoisessa talossa kahdeksan Yhdysvaltain presidentin valtakaudella 34 vuoden ajan. 

Elokuvassa vahvana teemana on rotusorto ja oli kyllä pikkiriikkisen kiusallista olla katsomassa paikoitellen, kröhöm, hieman itkettävää elokuvaa - yksin. Joku tyttö niiskutti tosin niin isoon ääneen elokuvan loppuvaiheilla, että ehkä huomio ei kiinnittynyt meikäläisen kostuneisiin silmiin... Onnellisesta lopusta huolimatta pala jäi jostain syystä vähäksi aikaa kurkkuun. Todella ajatuksia herättävä elokuva. 

Jos ehdimme joulukuussa katsastamaan Valkoista taloa Washington D.C:hen, katselen sitä taas uusin silmin. Suosittelen lämpimästi tätä leffaa, josta tulee vähän mieleen The Help. Jo trailer kuvaa sitä hyvin, että elokuvassa on juuri ne ainekset, jotka uppoavat meikäläiseen... Jos haluat tietää mitä ne ovat, tsekkaa video :) 

Toisen treenikuukauden tulokset

Nainen on mysteeri jopa itselleen. Siihen voisin tiivistää viime viikot. Joskus ajattelen, että oikeaoppisessa postauksessa pitäisi olla yksi hieno kantava teema ja ajatus, josta syntyisi ehjä ja naseva kirjoitus. Mutta sellainen vaatimus saattaa blokata kirjoittamisen kokonaan :) Viime aikoina yksiselitteisten ajatusten löytäminen tästä päästä on tuntunut nimittäin melko mahdottomalta tapahtumarikkaiden päivien jälkeen.

Olo näyttää voivan olla samaan aikaa onnellinen ja lattea. Ja mitä tulee uuteen kokonaisvaltaiseen kuntokuuriin/elämänmuutokseen, sama ristiriitaisuus jatkuu tällä rintamalla.



Yhtään herkkupäivää ei ole jäänyt välistä

Viime kuukauden raportissa ounastelin haasteellista kuukautta ja kyllähän se sitä on ollutkin. Uuden työn aloittaminen on osoittautunut yllättävän isoksi elämänmuutokseksi. Ensin seuraajan perehdyttäminen ja aikakauden pakettiin laittaminen. Sitten loma ja reissu pohjoiseen. Sitten uudessa paikassa aloittaminen, uudet päivärytmit ja rutiinit. Ja yllätykset.

Nykyisessä työssäni on päiviä, jolloin töihin täytyy mennä jopa jo aamukuudeksi! Huh, melkoinen muutos totuttuun, kun kello soi 4.30! Onneksi tämä koskee vain pääsykokeiden aikaa. Ja onneksi olen oppinut heräämään aikaisin joka tapauksessa aamutreenien ansiosta. Joskus saan jopa outoja kiksejä itsensä ylittämisestä, kun aamu-unisena henkilönä raahaudun nyrkit pystyssä salille klo 6.30.



Kumpi vie voiton? Treeni vai kököttäminen? 

Mutta miten siis on mennyt? Urheilun kannalta melko hyvin. Syömisen suhteen ei niinkään erityisen mallikkaasti. Pimeän ajan alkaminen, harmaus, kiire ja hormoonit yhdessä ovat näyttäneet laukaisseen minussa karhu-vaihteen päälle ja elimistö haluaisi siirtyä talveen rasvaista ja sokerista ruokaa ahmien. Jos ensimmäisen kuukauden aikana ei ollut ollenkaan nälkä ja makeanhimo, niin no on nyt ollut! :)

Tulokset

Kaiketi juuri edellä mainitun ansiosta puntari näytti tänäaamuna täsmälleen samaa lukemaa kuin kuukausi sitten. Plus-miinus nolla. En edes voi listata enää kuinka monena päivänä olen syönyt herkkuja myös arkena, helpompi olisi varmaan listata päivät jolloin en ole. Töissä on esim. ollut joka päivä suklaata pöydällä, eihän kukaan voi sellaista vastustaa!

Vyötärön ympärys on kuitenkin kaventunut edelleen 1,5 cm ja yhden reiden ympärys melkein 2 senttiä, joten urheilu näyttää joka tapuksessa muokkaavan vartaloa erilaiseksi. Ja suoraan sanottuna tavoitteeni ovat muuttuneet täysin entisistä ajoista.

Kliseisesti sanottuna olen löytänyt urheilemisen ilon ja tekisi mieli lopettaa painon kyttääminen kokonaan. Tämä on paljon suurempi tulos, sillä ryhti on parantunut ja kaipaan salille pääsemistä! Edes perjanatai-iltana ei haittaa mennä tekemään aamulla olosuhteiden pakosta väliin jäänyttä treeniä ja se on maailman suurin muutos minussa (mutta sen jälkeen on rehellisyyden nimissä pakko kyllä herkutella, niin paljon en sentään ole muuttunut, että viikonloppu voisi alkaa salaatilla ja vesilasilla).

Vain kaksi aerobista ja yksi voimaharjoitus on jäänyt viimeisen kuukauden aikana väliin. Kaksi treeniä jätin suosiolla tekemättä, koska halusin nauttia täysillä vähäisistä mökilläolopäivistä ja tällä viikolla keskiviikkona ei ollut mahdollisuutta treenata, kun kalenterissa oli menoja aamuseiskasta iltakymmeneen.

Kiinnostus urheilemista kohtaan huojentaa minut. En ole tuhoamssa ja sairastuttamassa elämääni huonoilla elintavoilla. Mitä tulee herkutteluun, sen kanssa pitää jatkaa taistelua, mutta olla armollinen. En aio muuttua ihmiseksi, joka ei voi käydä arkena ystävien kanssa ulkona syömässä, koska ei ole herkkupäivä. Huipputuloksia olisi varmaan helppo saada, jos olisi joka ilta kotona kokkaamassa, mutta se ei ole minun elämääni.



Edit: Mietin, että eikö ole tullut otettua yhtään kuvaa tämän kuukauden aikana minusta, mutta muutama löytyi somen kätköistä, joten lisäsin ne tähän. Jotain on kai jo saatu aikaiseksi? :)

Olen ajatellut jatkaa kuukausiseurantaa ainakin joulun Floridan reissuun saakka ja koitan pitää herkuttelua kurissa ajatuksella, että sitten ehkä EHKÄ julkaisen ennen ja jälkeen -kuvat... :D Se on kyllä hirvittävän pelottava ajatus, joten pidätän oikeuden ehkä-sanaan... :) Tänään on muuten lähtöön tasan kaksi kuukautta aikaa!

Ja vielä siitä onnellisuudesta ja latteudesta. Pimeä aika on kyllä todella raskasta elää! Väsyttää ihan koko ajan ja välillä hiipii mieleen ajatus, että pitäisikö lopettaa kaikki iltamenot ja keskittyä vain työn tekemiseen ja muuten vaipua talviuneen sohvalle. Mutta edelleen Helsinki tarjoaa kaikkia kivoja mahdollisuuksia ja toistaiseksi olen pitänyt parempana tehdä asioita kivojen ihmisten kanssa iltaisin kuin antaa väsymykselle periksi. Ainakin mieli säilyy kirkkaana, vaikka ympäristö lyttää maahan, pieksee pimeydellä ja hakkaa harmaudella.

Jonain päivänä vielä keksin keinon jättää taakseni Suomen talvet ja vietän ne ruskeana rusinana palmun alla! Nyrkkiä heristäen sanon tämän. Viimeistään eläkepäivillä, mutta toivottavasit jo vähän aiemmin. Jos urheilun ilo oli kerran mahdollista löytää, niin ei tämäkään voi mahdotonta olla!

Washington D.C -vinkkejä?

Superpaljon kiitoksia edelliseen reissupostaukseen liittyvistä kommenteista blogissa ja Facebookissa. Teidän innoittamana varattiin tänään auto ja hotelli miniroadtripiä varten - joten Naples kutsuu 9 viikon päästä! Ryhmä-älystä innostuneena kysynpä nyt vinkkejänne Washington D.C:hen liittyen.

Aikataulun mukaan saavumme Jenkkilän pääkaupunkiin lauantaina iltapäivällä klo 14.30 ja toiveissa siintää, että ehtisimme illan aikana nähdä vilauksen Valkoisesta talosta jouluvalaistuksessaan. Laskeudumme Dullesin kentälle ja hotelli on puolestaan Ronald Reaganin kentän vieressä aamun jatkolennon vuoksi.

Onko kokemuksia Dullesilta? Onko odotettavissa sujuva vai takkuinen maahantulotarkastus? Pääseekö kentältä näppärästi keskustaan? Kauankohan tähän kaikkeen lienee menevän aikaa?


Katseltiin D.C:n metrokarttaa ja näyttäisi siltä, että samalla oranssilla metrolinjalla lentokentältä keskustaan pääsisi Federal Trianglelle ja Pennsylvania Avenuelle katselemaan White Housea. Luettiin, että metro on tosi kansoitettu, joten onkohan realistista haaveilla matkustavansa kahden ison matkalaukun kanssa lentokentältä suoraan katsastamaan valkoista taloa? Matkalaukkurajoituksia ei pitäisi olla internetin mukaan kuuluisalla kadulla kävelyä ajatellen.



Kaikki vinkit otetaan tervetulleina vastaan, että mitä yhdessä illassa ehtii ja kannattaa katsastaa. Kuinka iso Mallin alue on? Onko esim. White House ja Washington Monument näppärästi katsastettavissa samalla kertaa kävellen?

Olen henkisesti varautunut siihen, että lento on myöhässä ja kaikki on takkuista. Ja käy kuten Chicagon kanssa, että kaikki jää näkemättä. Mutta kun on hyvin varautunut ja selvät suunnitelmat, niin lienee paremmat mahkut onnistua näkemään jotain D.C:stä, sillä lähtökenttä on aika lähellä keskustan nähtyvyyksiä kuitenkin kartan mukaan.

Joten laittakaahan kaikki vinkit jakoon! :)

Kuvat: White House wikipedia / kartta Google / metrokartta: Washington Post Company

Globalisaation ja perjantain riemua

Minun sukupolvelle, tai ainakin minulle henkilökohtaisesti, on suuri siunaus elää todeksi globalisaatiota. Hyppelehdin töistä kotiin iloisena mukavan ensimmäisen - kansainvälisiä tehtäviä sisällään pitäneen - työviikon jälkeen, ja saan idean! Kotimme lähikaupan vieressä on avattu uusi nepalilainen ravintola. Kas haenpa sieltä meille iltaruuan.

Astun sisälle Aasiaan ja ylitsevuotavaisen ystävällinen palvelu ottaa minut huomaansa. Pian imeskelen pillillä talon tarjoamaa mangojuomaa ja selailen lehteä take away tandoori-lammasta odotellessani. Ihastelen kuvia Singaporen muotiviikoilta ja päätän, että joskus vielä haluan käydä paikan päällä kokemassa tämän tapahtuman ja kaupunkivaltion todeksi.





Viisitoista minuuttia myöhemmin kotimme on täyttynyt aasialaisen ruuan tuoksusta. Laitan kynttilät palamaan ja "ruokamusiikit"-soittolistan Spotifysta soimaan. Gotan projectin Buenos Airesin tahdit täyttävät ilman ja argentiinalainen malbec kostuttaa suun.

Mietiskelen viikkoani. Olen työni kautta päässyt asioimaan maailman kaukaisimmista kolkista tulevien ihmisten kanssa ja tutustunut minulle tuntemattomien yhteiskuntien kehittyneisyysasteeseen selaamalla opiskelijoiksi pyrkivien koulutodistuksia eri puolilta maailmaa.

Ministeriön laatimat maatodistukset kertovat amk-tasolle sopivaa pohjakoulutusta antavat tutkintonimikkeet ja me etsimme niistä mainintoja mitä värikkäimmistä, koristeellisimmista ja käppyräkirjaimisista todistuksista (tai niiden virallisista käännöksistä). Yrittelijäisyydestä ei voi hakijoita moittia, joten tarkistettavaa riittää.




Välillä olemme afrikkalaisilla nettisivuilla hankkimassa lisätietoa ja välillä vakuutamme sähköpostilla tai puhelimessa, että ei, emme voi valitettavasti järjestää valintakoetta vain juuri Sinulle kotimaassasi, vaikka se auttaisikin Sinua suuresti ja vaikka mekin kyllä uskomme Sinun olevan aivan ainutlaatuisin hakija kouluumme. 

Onni alkaa kuplia sisälläni vähän kuin varkain. Voi kuinka rakastankaan eri kulttuurien parissa toimimista! En ole koskaan ollut kovinkaan kiinnostunut historiasta, mutta jos olisin vaikkapa dubailaisessa museossa tai vaikka vaan paikallisessa toimistossa, voisin kuvitella ihastelevani aikalaisteni dokumentteja ihan jo typografia-erojen takia. Minulle on rikkaus, miten standardit vaihtelevat eri puolilla maailmaa, joten hassua tai ei, olen liekeissäni uudesta työstäni näiden pienten seikkojen takia.

Kesälomalla olin onneni kukkuloilla Venice ja Santa Monica beachillä Los Angelesissa, josta kuvat ovat. Tulevana jouluna tulen olemaan onneni kukkuloilla Floridassa. Pääsiäisenä tulen olemaan onneni kukkuloilla Pariisissa.

Mutta tänä iltana olen onneni kukkuloilla Töölössä. Ihan vaan sen vuoksi, että elämä on ihanan monimuotoista Suomessakin.

Hyvää viikonloppua toivoo,
Ulletin <3 globalisaatio


Ps. Kuin muistutukseksi juuristani, tänään on perjantai ja Vain elämää -tv-sarja näkyy telkkarista. On vuorossa Jukka-pojan päivä ja - toimii! Iloitsen myös omasta kulttuuristani, vaikka periaatteessa eittämättä luokittelisin ohjelman meikäläisen genren ulkopuolelle. Jostain syystä kuitenkin toimii.

Pps. Tajuan kuinka onnekas siskoni on, koska hän on lauluntekijä ja sanoittaja. Ajattelen, ihmisen tarvitsee saada ilmaista itseään. Vaikka vain itselleen.

Onneksi on blogi ei-niin-musikaalisille :)

Ensimmäinen päivä

Uusi työ alkoi tänään. Minulta tiedusteltiin uuden työkaverin toimesta, että olenko kenties saanut potkut, kun kerran olen halunnut laskeutua Arkadianmäen loistosta Pasilan korkeakoulumaailman sykkeeseen. "Ei, en ole, ihan vaan halusin." Tyrmistystä. Järkensä varmaan tyttörukka menettänyt. :D

Outoa tai ei, maailmalta saapuneilla postikorteilla ja reissujulisteilla koristettu, eloisa avokonttori oli minulle paras tervetuliaistoivotus uuteen elämään. Sermin lukuisat nuppineulat odottavat vain omia korttejani - ja niitähän minulta löytyy. Jotenkin kotoisaa.



Päivän alussa aamusaliperinne joutui testiin: Ehtiikö aamulla enää treenata, kun työpaikka on Pasilassa?

Kello soi 6:15, salille saavuttiin 6:40. (Tässä täytyy vielä nipistää kymmenen minuuttia, voi torkutusta!) 7:30 olimme takaisin kotona ja Make alkoi paistaa munia. 8:20 astuin ulos kämpästä kohti bussipysäkkiä (jopa aivan liian aikaisin). Varttia myöhemmin istuin bussissa ja 8:50 saavuin työmaalle. Liukuma päättyy yhdeksään, joten tsäpäkkänä saa olla ja luisumiseen ei ole varaa - mutta näyttää siltä, että treenata ehtii! Hyvä.

Uusi työ vaatii uuden outfitin :) Itse asiassa... katuvaisena viime päivien löysistä lompakonnyöreistä olin menossa palauttamaan erästä mekkoa viimeisenä lomapäivänä, mutta horjahdin siinä matkalla Indiskan suuntaan ja säästöaikeet, noh Mutta hyvä mekko (ja villatakki), parempi päivä!

Konttorille päästyäni huomasin nimeni toimiston ovenpielessä ovikellon vieressä valmiina. Täällähän on tehokasta! Ensimmäiset pisteet alkoivat ropista. 

Myös talon yleisilme ja tunnelma viehättivät minua kovasti. Opiskelijabilejulisteita, musiikkia käytävillä, lasiset seinät luokissa - aivan kuten Empire State Buildingin koulussa Nycissäkin! Innovatiivisen näköistä start up -meininkiä, tiiliseiniä, kasveja, draivia, tyylikkäitä nuoria ihmisiä, väriä ja mun makuun olevaa energiaa. Blop, blop, blop. 

Ja kirsikkana kakussa: saan tuijottaa julisteesta turkoosia merta jostain Bora Boralta työpisteessäni. Voiko enempää pyytää?

Nämä asiat riittivät tekemään minut toiveikkaaksi mukavista työpäivistä. Varsinaisiin tositoimiin ei vielä ekana päivänä oikein päässyt käsiksi vaan aika kului pääosin perehtymiseen. Konttorin tytöt osoittautuivat mukaviksi ja toimistossa auteltiin toisia ristiin rastiin pitkin päivää. 

Hyvältä siis vaikuttaa. Eiköhän turvallisin mielin voi näillä eväin lähteä toiseen päivään. 

Matkatrilogia (3) - Minne seuraavaksi?

Loma on ihmisen... kiireisintä aikaa. Ainakin lokakuulle ilmestynyt ylläriloma työpaikan vaihtamisen yhteydessä. Olen herännyt aikaisin, jotta päivissä olisi tarpeeksi mittaa shoppailulle (=uudistumiselle), leffassa käymiselle, treenamiselle, matkustamiselle, kirjoitusprojekteille ja sukulaisten ja ystävien tapaamiselle. Ehdin myös mökkeilemään, jossa pitkään nukkuminen on sentään aina oma taiteenmuotonsa.

Nyt kun arkeen paluu häämöttää, huomaan olevani mielissäni rutiinien ryhdittämästä elämästä. Kuntoprojekti onnistuu parhaiten tässä rytmissä ja tuo terveellisiä endorfiineja mukanaan. Eilen lentokoneessa aloin kuitenkin haikalla kovasti taas sen tunteen perään, kun kuikuilee yläilmoista alas vieraisiin maihin ja ilmassa väreilee jännitys alla odottavasta seikkailusta. Kotiin päästyäni google alkoi sauhuta seuraavan reissun suunnittelun merkeissä. Reissuun!

On tullut aika löydä seuraavat matkasuunnitelmat pöytään nyt blogissakin. Tässä se tulee: Ylläripylläri, me lähdetään jouluksi Amerikkaan! Kun sain reilun parin viikon viikon kertyneet vuosilomat vaihdettua rahaksi, vilahtivat ne samantien lentolippukauppaan. Uusi säästökuuri on siis taas käynnissä ja Mirkka nauroikin tahollaan eilen, että joskus sitä miettii, että milloin tämä säästäminen oikein loppuu ja totesi perään: ei koskaan. Indeed, siltä näyttää.



Armollinen vuoden kierto sijoittaa joulun tänä vuonna keskelle viikkoa, joten parilla lisäpäivällä kalenteriin tuli Amerikkaan mentävä aukko. Halusimme aurinkoon hoitamaan jo nyt valonpuutteesta rohtuneita solujamme. Joulua edeltävänä lauantaina suuntaamme yöksi Washington D.C:hen ja jatkamme heti sunnuntaiaamuksi Miamiin. Tällä kertaa matkustamme Maken kanssa kahdestaan.

Perillä Floridassa meillä on kuusi vuorokautta aikaa ja ensimmäiset neljä yötä ovat nyt selvillä. Vietämme ne Fort Lauderdalessa, koska A) emme ole käyneet siellä aiemmin B) siellä on kuulemma Floridan kirkkaimmat snorklausvedet valkohiekkaisilla rannoilla ja C) kaupunkia kutsutaan Amerikan Venetsiaksi kauniin kanavajärjestelmänsä vuoksi. Olen käynyt Euroopan Venetsiassa ja Losin Venicessä, joten kanavakaupunkien rakastajalle tämä lienee luonnollinen jatkumo.

Alunperin hinguin jälleen renkaiden päälle ja roadtripille, mutta lomapäivien vähäisyys ja Maken toive ei-kiireisestä lomanvietosta, saivat minutkin kääntymään rantaloman kannalle. Nyt vain näyttää siltä, että jostain syystä kahden viimeisen vuorokauden osalta hotellien hinnat ovat ihan pilvissä. Esimerkiksi jo varatun hotellin kaksi viimeistä yötä kustantaisivat lopuilta kahdelta yöltä tähtitieteelliset 750 euroa! Sama trendi näyttää jatkuvan Miami Beachin hotellien kohdalla, joten se on laittanut meidät miettimään, että pitäisikö kuitenkin viimeiset kaksi vuorokautta viettää autoillen.

Nytpä haluaisinkin kysyä teiltä, että mitä meidän kannattaisi mielestänne tehdä?

A) Pysyä kiltisti rantalomalla ilman viuhtomista eri kaupunkien välillä (varmaankin joku hyvä hotelli viimeisille päiville kuitenkin olisi mahdollista löytää Fort Lauderdalestakin suht edukkaasti)

B) Napata kärry alle ja ajaa vaikkapa Naplesiin Floridan kärjen länsipuolelle tsekkaamaan myös ne maisemat ja elellä leppoisaa motellielämää pari päivää (Tässä plussana olisi se, että autolla pääsisi suoraan lentokentälle, jonne on mahdollista palauttaa kaikki vuokra-autot.)

vai

C) Mennä viimeisiksi päiviksi Miamiin, sillä kaupunki on jo kertaalleen todettu melleväksi talvilomanviettopaikaksi ja sieltä on lyhyempi matka sitten lentokentälle kuin Fort Lauderdalesta...


Miami Beachin ja Fort Lauderdalen väli on vain 50 kilometriä.

Tässäpä riittää pähkäilemistä kymmeneksi viikoksi, jotka vielä pitää odottaa. Noin laskettuna, odotusaika ei tunnukaan enää kovin pitkältä! Kaikki vinkit etelä-Floridan mahdollisuuksista otetaan kiitollisina vastaan. Myös linkkejä postauksiin olisi kiva saada.

Ps. Tämä matkatrilogia-nimeäminen taitaa olla aika naurettava juttu... nimittäin tuskinpa tämä aihe tähän  jää... Forgive me, I'm an artist.

Kuvat: Googlen kuvahaku

Iloista huomenta!

Tulipa tässä aamutuimaan mieleen sellainen juttu, että voisin alkaa panostaa blogissani entistä enemmän vaan onnellisiin asioihin. Iloahan tämä maailma kaipaa ja hyviä asioita kyllä tapahtuu, kun katsoo ympärilleen. Tuntuu, että huonot uutiset jyräävät ihan liikaa otsikoita ja mielialoja.

Tämä ajatus on tullut mieleeni ennenkin, sillä ihana siskontyttäreni perusti uuden blogin, johon hän kirjaa muistiin tilanteita, joissa hän on rohkeasti astunut mukavuusalueensa ulkopuolelle ja/tai kokeillut jotain asiaa ensimmäisen kerran. Hän on haastanut itseään tekemään hyviä tekoja, kuten vaikkapa päästämään mummon edelle kauppajonossa tai muuta pientä arvokasta hyvää, joka tuo molempien osapuolten päivään iloa. Mahtava idea Heidi! Minäkin haluan haastaa itseni näkemään kaikki elämän hyvät jutut ja haluan alkaa panostaa niihin myös täällä blogissa entistä enemmän.


Maken iloisia silmiä katsellessa ei voi tulla muuta kuin hyvälle tuulelle! :) Oli hauska juttu, että yritimme soittaa toisillemme täysin yhtä aikaa tänä aamuna, niin ettei puhelimet voineet yhdistää.

Mukavaa päivää kaikille! Minä lähden käväisemään salilla ja sen jälkeen suuntaan viettämään toista iloista humputtelulomapäivää kaupungille! :)

Paola Suhosen juttu Suomi-USA-lehdessä

Kerroinkin aiemmin, että kävin haastattelemassa tässä taannoin Paola Suhosta Suomi-USA-lehteen. Lupasin jakaa jutun myös täällä, joten tässäpäs tulee.

PAOLA SUHOSEN AMERIKKA
Teksti ja kuvat: Ulla Alakangas

Muotiviikkoja, elokuvaensi-iltoja, roadtrippejä. Amerikasta on tullut kiinteä osa kesäkuussa Suomeen takaisin muuttaneen muotitalo Ivana Helsingin perustajan Paola Suhosen elämää. Maailmalla vietetyt vuodet ovat opettaneet SAYL:n valtuuskunnan nuorimmalle jäsenelle, että koti on Suomessa.


Neil Young soi autoradiossa. Tuuli kieputtaa hiekkaa korkeiksi, kapeiksi paaleiksi eri puolilla vuorten reunustamaa laakeaa erämaamaisemaa. Kuumuutta hohtavan ikkunan takana vilisee saguaro-kaktuksia ja lähes pilvettömältä taivaalta porottava aurinko maalaa horisontin utuisen kullansävyiseksi. Tässä maisemassa kiitää auto kuljettaen kyydissään muotisuunnittelija, elokuvaaja Paola Suhosta tämän sielunmaisemassaan. Suunnittelijan hektinen arki on saanut väistyä hetkeksi, sillä on tullut tarve elää todeksi ja varastoida sitä, mistä työssä ammennetaan.

Helsinkiläinen Paola Suhonen on tehnyt sen, mistä moni haaveilee. Hän on onnistunut yhdistämään työn ja vapaa-ajan siten, ettei niitä tarvitse erottaa toisistaan kahdeksi erilliseksi osa-alueeksi elämässä. Paola perusti Ivana Helsinki-vaatemerkkinsä Taideteollisen korkeakoulun ensimmäisen vuoden kevätnäytöksen jälkeen. Hän oli 24-vuotias, ja Pirjo-sisko reilun vuoden vanhempi. Siskosten isä omisti vaatteiden maahantuontiyrityksen ja farkkutehtaan. He tunsivat alan ja päättivät ryhtyä yrittäjiksi yhdessä. Paola suunnittelisi ja kauppakorkean käynyt Pirjo myisi - näin toimitaan yhä, 15 vuotta myöhemmin.

MAAILMALLE JO NUORENA

Ivana Helsingissä ei eritellä suomalaisuutta ja kansainvälisyyttä, sillä Paola tietää, että tämän ajan Suomi on ja hengittää vahvasti kansainvälistä kenttää. Itse asiassa näin oli tavallaan jo 70-luvullakin, kun Paola oli lapsi. Suomi oli pikku-Amerikka, amerikkalaisuutta ihannoitiin. 12-vuotiaana Paola perheineen matkusti Los Angelesiin ja Havaijille lomailemaan. Maapallon toisella puolen Suhosia ei odottanut eksoottinen lomakohde vaan maisema, joka oli televisiosta ja mielikuvista tuttu. Ja se miellytti Paolaa ja miellyttää edelleen.

- Tuntui hyvällä tavalla tutulta mennä sinne, Paola kuvailee ensimmäistä matkaansa Yhdysvaltoihin.

Myöhemmin Paola on ehtinyt elää eksotiikkaakin todeksi. 15-vuotiaana nuori nainen halasi perhettään hyvästiksi lähtiessään vaihto-oppilaaksi Jamaikalle ja myöhemmin häntä on kutsunut muun muassa Kuuba. Aikuinen Paola ei kuitenkaan enää haikaile eksotiikan perään.

- Kun on liian kaukana omasta kulttuuristaan, siitä ei voi ammentaa samalla tavalla. Paras loma minulle on roadtrip Jenkeissä, jossa pystyn samaistumaan ympäristöön ja elämään todeksi sielunmaisemaani, Paola miettii.


TAKAISIN SUOMEEN

Paolan ja Pirjo-siskon silmäterä Ivana Helsinki henkii vahvasti suomalaisuutta ja slaavilaisuutta. Slaavilaisuus vilahtelee myös Paolan puheissa usein. Jo vuonna 2010 Arto Nybegin keskusteluohjelmassa Paola kuvaili, että "synkkien metsien ja syvien järvien slaavilainen, mollivoittoinen synkistely yhdistettynä americana-henkeen on se jännite, josta sielunmaisemani kumpuaa", kun hänelle annettiin mahdollisuus kertoa jotain, mitä ei ollut aiemmin haastatteluissa vielä kysytty.

Suomi-Amerikka-yhteys ei ole koskaan katkennut Paolan elämästä. Viisi vuotta sitten suunnittelija pakkasi tavaransa ja lähti opiskelemaan elokuvaajaksi Yhdysvaltoihin. Ensin New Yorkiin ja lopulta Hollywoodiin. Paola pääsi maailman arvostetuimpaan elokuva-alan kouluun ensiyrittämällä tuhansien pyrkijöiden joukosta.

- Opiskelu on hyvä tapa mennä sisälle johonkin uuteen paikkaan. En tuntenut kaupungista ketään Los Angelesiin muuttaessani, mutta meidän opiskellessa siellä seitsemän päivää viikossa, tilanne muuttui nopeasti, Paola muistelee.

Kuvausjärjestelyt pakottivat opiskelijat tutustumaan kaupungin mahdollisuuksiin perusteellisesti. On tavallista, että elokuvakaupungissa asukkaat vuokraavat asuntojaan elokuvateollisuuden käyttöön, joten paikallisten ihmisten koditkin tulivat tutuksi elokuvaprojektien kautta.

- Mieleenpainuvin asuinyhteisö taisi olla hieman kaupungin ulkopuolella sijaitseva hippimäinen kommuuni, jossa asukkaiden talot oli rakennettu valtavien puiden sisälle ja yhteisössä pyrittiin elämään mahdollisimman luonnonmukaista elämää, Paola kertoo.

- Los Angelesissa minua kiehtoi valtameri ja hippihenkisyys, jota tunnistan itsestänikin. New Yorkissa puolestaan viehätti kaupungin urbaani syke ja paikallinen populaarikulttuuri.

Paolalle on jäänyt paljon tarttumapintoja ja tarinoita Yhdysvaltoista, jotka näkyvät hänen työssään nyt Suomeen palattuakin. Tänä syksynä saa ensi-iltansa Texasissa kuvattu ensimmäinen pitkä elokuva 7 heaven love ways ja New Yorkin muotiviikoilla lanseerattava uusi mallisto on saanut innoituksensa Iowasta Hiljaiset sillat -elokuvan maisemista. Työmatkat vievät Ivana Helsingin keulakuvan säännöllisesti Atlantin taakse, mutta toisesta kodista hän ei halua puhua.

- Minulla oli viisi vuotta kolme kotia ja se oli too much. Haluan yhden kodin, Suomeen. Yhdysvallat voi sitten olla ykkösloma- ja työmatkakohde, henkinen koti ehkä, Paola tarkentaa.


MONIPUOLINEN SUUNNITTELIJA

Paolan suunnittelutyö ei ole rajoittunut pelkästään vaatteisiin ja elokuviin. Ivana Helsingin kuosit ovat koristaneet muun muassa Alkon viinipänikkää, Valion baareja, Linnanmäen huvipuistoa, Coca-cola-pulloja, Aarikan koruja ja jopa Googlen etusivua.

Saavutuslistalle ei näy loppua. Japanilainen Uniqlo-ketju lanseeraa tänä syksynä vaatemalliston, jossa on mukana runsaasti Ivana Helsingin klassikkoprinttejä. Mallisto tulee myyntiin yli tuhanteen myymälään Yhdysvalloissa, Isossa-Britanniassa, Ranskassa, Venäjällä sekä useissa Aasian maissa. Ivana Helsinki on aloittanut yhteistyön myös japanilaisen Plaza-ketjun kanssa. Sen myötä printit koristavat kuppeja, kippoja, kodintekstiilejä ja iPhone-kuoria.

Minkälaisista eläkepäivistä nelikymppinen Paola Suhonen mahtaa haaveilla tämän kaiken keskellä?

- Näen itseni asumassa Suomessa. Toivottavasti kuitenkin edelleen roadtrippailisin ryppyisenä hippimummelina paljon ympäri Yhdysvaltoja. Minusta ei tule talvipakolaista. Kun tulee fiilis, että nyt pitää lähteä, lähden. Minulle on ihan sama mihin aikaan vuodesta menen sinne. Rakastan vuodenaikoja ja talvea, Paola hymyilee ja lähtee pitämään Skype-palaveria. Amerikassa on tullut aamu.

On vain ajan kysymys milloin halki Amerikan kiitävässä autossa istuu jälleen Paola Suhonen tekemässä kahdeksatta roadtrippiään. Määrätietoinen nainen tuntuu tekevän kaiken, mistä haaveilee. Pitää muistaa haaveilla isosti. Niin Paola ajattelee, ja ajatus tuntuu toimivan.

Matkatrilogia (2) - Kuinka reissuun pääsee?

Siskoni soitti minulle tänään ja kertoi heidän uusimmasta reissusuunnitelmastaan ajaa halki Euroopan asuntoautolla marraskuussa. Samalla hän mainitsi, että "ehkä sinä olet tartuttanut koko sukuun tämän reissuhulluuden". Meikäläisellehän tämä oli suuri kohteliaisuus ja palautti mieleeni, että minulla on työn alla Matkatrilogia. Tästä siis oivana aasinsiltana päästään käsiksi trilogian osaan kaksi - Kuinka reissuun pääsee? Kuvituskuvina postauksessa toimivat Afrikan ylpeyden Rovos Railin promokuvat, josta lisää lopussa.





Kerronpa alkuun hieman omasta reissuhistoriastani. Pikkukaupungissa kultaista keskitietä tallaavan perheen kasvattina en ensimmäisten vuosikymmenieni aikana osannut haaveillakaan seikkailuista kaukomailla. Mutta ensimmäisellä ulkomaanmatkallani tokaluokkalaisena rakkaus matkustelua kohtaan pääsi syttymään. Äiti on kertonut, että Kreikan saariston mutkittelevia teitä kulkevassa retkibussissa istui pikkutyttö, joka kyseli oppaalta jatkuvasti kaikkea valtaisalla mielenkiinnolla toisin kuin muut lapset.

Seuraava vaihe saavutettiin yläasteella. 15-vuotiaana pääsin kolmeksi viikoksi kielikurssille Englantiin (Pariisin välipysähdyksellä) ja sen jälkeen minulla alkoi jatkuva matkasäästäminen. Ensin säästöpossuun, sittemmin matkatilille. Maailman kokemisen nälkä oli juurtunut syvälle jo nuorella iällä.

Viimeinen tärkeä käännekohta matkustelun saralla tuli ammattikorkeakoulussa, kun sain idean kaverini kanssa laittaa alulle opintomatkan New Yorkiin - ja lopulta 17 opiskelijaa suuntasi Amerikan ihmemaahan. Havahduin seikkaan: jos opintotuella kituuttavilla ihmisillä on mahdollisuus päästä Atlantin taakse, niin mikä tahansa on mahdollista! Reissu oli uskomaton: päädyimme hengaamaan maailman tähtien kanssa samoihin tilaisuuksiin useammankin kerran ja kaikkea muuta absurdia sattui päivittäin. (Siitä voi lukea lisää USAn suurlähetystön blogista, jossa toimin vierailevana bloggarina pari vuotta sitten).

Aloin pitää mottonani The Crash -yhtyeen "You got your start, you went to New York" -laulunpätkää. Oikeastaan koskaan merkittävimpiä matkojani tehdessäni minulla ei ole ollut sellaista vakaata taloustilannetta, että olisi ollut luonnollista käydä Japanissa ja Havaijilla lyhyen ajan sisällä (eri reissut) tai tehdä viikkojen USA-roadtrip tai asua kevät New Yorkissa. Joka kerta rahat on hankittu hillittömän halun synnyttämällä kekseliäisyydellä ja päättäväisyydellä.

Jostakusta tämä aihe "kuinka reissuun pääsee" voi olla tyhmältä tuntuva aihe, mutta koska itse olen jokaisen matkani eteen joutunut käyttämään paljon energiaa monella tapaa, niin tykkään kirjoittaa tästä aiheesta.



Tässäpä siis Ulletimen vinkit matkaan pääsemiseksi:

1. Kailota kaikille, mistä tykkäät, näin ihmiset tietävät ja auttavat  

Esimerkki lähihistoriasta: Emme olisi yöpyneet ilmaiseksi lähes viikkoa Kaliforniassa, ellen olisi tullut kailottaneeksi kaikkialla, kuinka tykkäänkään reissata Amerikassa. Yläasteaikainen tuttuni sai tästä idean kutsua meidät kylään San Diegon lähelle Escondidoon ja mehän menimme! :) Kailottamisen ansiosta on tapahtunut paljon kaikkea kivaa, sillä ihmiset tuppaavat olemaan hyväntahtoisia ja auttavat jos vain voivat. Jos et usko tähän, kokeilepa! ;)

2. Tutustu ihmisiin, jotka ovat tehneet asioita, joita sinäkin haluaisit tehdä

Jos et tunne tällaisia ihmisiä valmiiksi, blogien tai yhdistysten kautta heitä takuulla löytyy. Kuten vanha viisaus kuuluu, ystäviä saa, kun tekee itse ensin aloitteen. Tämä toimii myös blogi- tai yhdistysmaailmassa. Mikä estää kutsumasta koolle itselleen tuntemattomia matkablogaajia (kuten ihanat Inka ja Milla tekivät) tai liittymästä Suomi-Amerikka Yhdistykseen, kuten minä tein. Innostavat esimerkit saavat kaiken tuntumaan mahdolliselta. Miksi se ei olisi muka minulle mahdollista, jos se noillekin on? Tämä OIKEASTI toimii käsittämättömän hyvin.



3. Käännä vaikeudet polttoaineeksi saavuttaa unelmia

Kun Maken firma päätti aloittaa kaikkia koskevat yt-neuvottelut, mitä me tehtiin? Päätettiin lähteä kuukaudeksi Amerikkaan. Kun vielä ehkä pystyi sen tekemään, oli pakko toimia! Ilman yt-neuvotteluja ei varmaankaan oltais lähdetty, koska oltiin jo sille vuotta käyty Amerikassa. Jos ei oltais lähdetty, oltais jääty odottelemaan huonoja aikoja, katkeroitumaan, masentumaan. Senhän ehtii tehdä sittenkin, kun se tulee. Ei kannata tehdä sitä vielä JOS se tulee.

Monesti on mahdollisuus paljon enempään, kun itse luulee. Jos on tahto, on keino! Myös siskoni oli oivaltanut tämän tahollaan (ihanaa sisko!!). Ei kannata jäädä odottelemaan eläkepäiviä. Jos ei ole mitään perustavaa laatua olevaa estettä, silloin on oikea aika mennä! Juuri näin. (Tietenkin pitää olla varautunut huonoihin päiviin eli en kehota lähtemään viimeisillä rahoilla, mutta jos puskuria on, niin sitten ei tekosyitä! :) )

Toinen esimerkki. Kun olin totaalisen lopen kyllästynyt pohjoisessa asumiseen ja iänikuisia samoja reittejä edes-takaisin hinkuttamiseen, sain lopullisen itsesäälikohtauksen - ja siitä New Yorkiin muuttamisidean! Apinanraivolla googletin vielä kerran MITEN SINNE NEW YORKIIN PÄÄSEE ja sitten säästin. Vuoden. Ja lähdin.

4. Säästä, tienaa ja myy

Tämä on se tylsin kohta, mutta säästäminen on usein valitettavasti helpompi vaihtoehto kuin se toinen eli enemmän tienaaminen. Amerikan roadtripiä varten me myimme huonekaluja, astioita, vaatteita, elektroniikaa (joo, on mahdollista, että tulevaisuudessa meillä roikkuu vain johto katosta, jos mulla ei ole muuta keinoa päästä reissuun...). Lisäksi vaihdettiin vuosien ajalta kertyneet S-bonukset rahaksi (400 euroa!), säästettiin kuukausittain tietty summa tilistä ja käytettiin lomarahat.

Ja mikä parasta, Suomi on maa, jossa voi olla kuukauden lomalla ja saada siltä ajalta täyttä palkkaa (näinhän ei monessakaan paikassa ole!) Niinpä kun on kuukauden reissussa, samat käyttörahat on olemassa elämiseen kuin olisi kotimaassakin. Useissa lomakohteissa hintataso on Suomea halvempi, joten sen parempi. Ja loppusilauksen tarjoaa Visa. Osan kuluista voi jättää maksettavaksi vielä reissun jälkeenkin, mutta itse pyrin siihen, että seuraavasta tilistä viulut on hoiduttava.



5. Suunnittele ja vertaa

Säästämistä on myös huolellinen hintavertailu. Google sauhusi tunteja ja tunteja, jotta meille parhaat ja edukkaimmat lennot ja hotellit lyöytyivät. Tehtiin eri hauilla selvitystä, että mitä kautta on yleisesti halvinta lentää eri kohteisiin. Kun reitti oli selvä, vertasimme Ebookersia, American Airlinesia ja muita palveluita, joissa voi tehdä useita stopovereja. Lopulta halvimmat lennot löytyivät siten, ettei käytetty hakukoneen antamia automaattireitityksiä vaan määrittelimme itse, että missä kohteessa pidetään esim. yhden yön stoppi ennen jatkolentoa. Majoitukset päätettiin varata keskitetysti Hotels.comin kautta, sillä palkintoyöohjelman kautta joka 10 yö on ilmainen ja pitkällä reissulla tästä saa hyvin hyötyä.

6. Priorisoi

Kun on vahva tahto vaikeammin saavutettavalle unelmamatkalle, pysyy se muistissa silloinkin, kun on kiusaus sortua ostelemaan jotain ihanaa mutta ei-välttämätöntä, joka houkuttaa kuin seireenikuoro. Hampaat irvessä kävin muotitoimittajakurssia (!) ja ostin vaatteita H&M:ltä ja GT:ltä sen sijaan, että olisin suosinut suomalaisia suunnittelijoita. En ole tästä vallan ylpeä, mutta kun oli päästävä matkaan, oli päästävä... Myöhemmin prioriteetit ovat toisin ja kaikki ajallaan.



7. Ja lopulta tärkein: lopeta tekosyihin uskominen

Havaintojeni mukaan uskomattoman usein ihmiset hyväksyvät helpolla kohtalokseen sen, ettei ne kaikista siisteimmät matkasuunnitelmat ole realistisia heille. Tai jos on kerran jo tehnyt jonkun mahtavan matkan, niin sen jälkeen ei ole kohtuullista haluta uusia tai isompia matkoja lähitulevaisuudessa. Miksi? En tiedä.

Archie Gone Lebanonin Inka on aseista riisuva esimerkki siitä, että kuukauden Amerikan roadtripit höystettynä useilla muilla vuotuisilla matkoilla ovat mahdollista jopa opiskelijalle ja puolipäiväiselle työntekijällekin! Tässä aiheesta postaus. Tietystikään kaikilla ei ole tällaista paloa nähdä maailmaa ja lomailla ja se on todella fine. Mutta jos haave on, niin kehotan rohkeasti tarttumaan unelmaan ja toteuttamaan sen.



Trilogian epilogi kertoo, mitkä ovat tämän kyltymättömän suunnittelijan seuraavat reissuhaaveet. Lentoja on varailtu, itse asiassa pariinkin paikkaan. Sen voin paljastaa, että valitettavasti kyseessä ei ole (vielä!) Rovos Trail, jonka kolmen päivän junalippu maksaa alkaen 1200 euroa... Tavoittelen kuitenkin, että jonain päivänä matkustan edes osan matkaa Afrikan halki tällä luksusjunalla, jossa illalliselle pukeudutaan iltapukuun! Haluaisin myös tehdä junamatkan halki Venäjän. Voivoi, maailmassa on vielä niin paljon kaikkea jännää nähtävää ja koettavaa.

Kaikki kuvat ovat täältä.

Juuri nyt: Hääpäivä ja aikakauden loppu - what a feeling!

Ajattelin säilöä talteen tuoreet fiilikset tästä elämän taitekohdan päivästä. Siitä on kyseltykin. Miltä nyt tuntuu? Yksitoista vuotta naimisissa elämäni miehen kanssa. Ensimmäinen lomapäivä ilman velvollisuuksia minkään työn suuntaan - kymmeneen kokonaiseen päivään :) Aika hyvältä ja vapaalta kuulkaa tuntuu!







Kun Make alkoi vikitellä mua aikoinaan, en ollut kiinnostunut yhtään. Piut paut hänestä! Vuosi meni, että aloin ymmärtää hyvän päälle ollenkaan. Taktiikka miehellä oli kyllä ovela. Kun muita oli läsnä, hän ei huomannutkaan minua. Kun oltiin sattumalta kahdestaan kaveripiirin kaikottua jonnekin, ei olisi ihanampaa ja huomaavaisempaa tyyppiä voinut mistään löytyä.

Huolella harkittu viileys muiden läsnäollessa alkoi puremaan minuun pikkuhiljaa. Ja on toiminut niin, että jo 13 vuotta olen vaan joka päivä ihastunut enemmän ja enemmän tähän kieroilijaan ja halunnut siltä huomiota ja viekkua enemmän ja enemmän vaan :) Melko tehokas taktiikka siis!

Tälle päivälle meillä ei ole erityisempiä suunnitelmia, sillä yhteen päivää asetetut odotukset kokemuksien mukaan saattavat johtaa lopulta kamalaan stressaamiseen ja suorituskeskeiseen juhlimiseen. Ja pettymyksiin, jos lahjat ei aivan menneetkään nappiin... :) Mieluummiin juhlii vähän väliä tekemällä seikkailuja maailmalle ja ilahduttamalla toista muutenkin säännöllisesti.

Itse asiassa mulla on tällä hetkellä päällä hirveä päänsärky. Viime päivät ja viikot ovat olleet todella kuluttavia ja kuumottavia. On pitänyt laittaa yksi aikakausi elämästä pakettiin fyysisesti ja henkisesti. Eilen alkuillasta sammutin valot tyhjästä työhuoneestani ja luovutin työvälineet ja avaimet pois.



Viimeisten kahden vuoden aikana olen oppinut paljon uutta itsestäni. Olen eri ihminen kuin vuonna 2011. Entinen urakeskeinen ajatusmaailma on tällä hetkellä ihan taka-alalla elämässä. Jätin taakseni vapaaehtoisesti työn ja aseman, jota moni piti ihailtavana ja kiinnipidettävänä. Aamulla, kun heräsin, ensimmäinen ajatus oli, että olen VAPAA! Työ, raha, valta tai asema eivät vie tai määrittele minua vaan seuraan sydämeni ääntä minne ikinä se viekään minua. En ehkä tiedä vielä tarkalleen mitä se on, mutta aion ottaa siitä selvää. 

Kaikki ei sovi kaikille. 

Olen hyvä sellaisena kuin olen. Olen visuaalinen ihminen. Kaunis kukkanen pöydällä voi pelastaa päiväni, pahankin sellaisen. Olen itsenäinen. Olen haaveilija. Olen kiinnostunut kauneudesta, väreistä, onnellisuudesta, ihmisistä, maailman kolkista. Olen sinnikäs. En ole maailmanparantaja, mutta välitän paljon. En ole mustavalkoinen ja ehdoton. 

Haluan oppia rakastamaan enemmän ja ymmärtämään. En kuitenkaan analysoimaan. Haluan elää hetkessä ja elänkin. En tiedä missä olen ensi syksynä ja rakastan sitä ajatusta! 


Olen todella kiitollinen kaikesta kokemastani työssä ja rakkaudessa. Sen takia viisaampi ja rikkaampi. En haikaile. Kaikki tarpeellinen säilyy elämässä muutoksista huolimatta. Uudet, jännittävät seikkailut kutsuvat! 

God takes care of his own, even while they sleep!